Terveys ja hyvinvointi
Lisätietoa terveydestä ja hyvinvoinnista.
Antibioottiresistenssi Mikä on antibioottiresistenssi? Antibioottiresistenssin syyt Antibioottiresistenssin seuraukset Antibioottiresistenssin ehkäiseminen AMR ja matkailu Kyselytutkimus antibioottiresistenssistä Lue lisää antibioottiresistenssistä AMR-verkkokurssi hoitajille
Rokottautuminen Rokotukset Rokotukset aikuisiällä
Sairaudet ja hoito
Lisätietoa sairauksista ja hoidoista.
IBD-sairaudet Tulehdukselliset suolistosairaudet Crohnin tauti Haavainen paksusuolitulehdus Vinkkejä sairaudesta puhumiseen
Syöpä Tietoa syövästä ja eri syöpätautien hoidosta Elämää levinneen rintasyövän kanssa Living With – elämää syövän kanssa potilastukiohjelma Puhutaan syövästä -podcast
Reuma Yleistä reumasta Reuman oireet Reumadiagnoosi Reuman hoito
Harvinaissairaudet Yleistä harvinaissairauksista Akromegalia Amyloidoosi Hemofilia Lapsen kasvuhäiriöt
Ihosairaudet Atooppinen ihottuma Atooppisen ihottuman hoito Atopian diagnoosi Atooppisen ihon vaikutus elämään Atooppista ihottumaa sairastavaa kuormittavat kutina ja unettomuus Atooppista ihottumaa sairastavilla epätietoisuutta hoidon tavoitteista Vaikea atooppinen ihottuma on mahdollista saada hyvään hallintaan Varaa aika ihotautilääkärille
Neurologiset sairaudet Migreeni Migreenin tunnistaminen Migreenin hoito Elämä migreenin kanssa Valmistaudu neurologin vastaanotolle Kun migreeni ei helpota Migreenipodi Varaa lääkäriaika
Potilastukipalvelumme Sidekick Health
Solunsalpaajiksi eli sytostaateiksi (tai kemoterapiaksi) kutsutaan lääkkeitä, jotka vaurioittavat soluja siten että niiden jakautuminen estyy ja johtaa solujen kuolemaan. Solunsalpaajien vaikutus kohdistuu kaikkiin elimistön soluihin, mutta erityisesti voimakas se on nopeasti jakautuvien syöpäsolujen kohdalla. Sytostaattihoito annetaan tavallisesti pääkasvaimen leikkauksen jälkeen liitännäishoitona, jolloin verenkierron kautta koko elimistöön leviävien sytostaattien tehtävänä on tuhota elimistöön mahdollisesti jääneet yksittäiset syöpäsolut ja -soluryhmät. Leikkauksen jälkeen annetulla sytostaattihoidolla pystytäänkin vaikuttamaan monien syöpätautien ennusteeseen merkittävästi, ja syövästä voi myös parantua kokonaan. Verta muodostavien elinten syövissä eli hematologisissa syövissä (esimerkiksi leukemia ja imusolmukesyöpä) parantavaksi hoidoksi riittävät usein sytostaatit yksinäänkin, ilman syövän muita hoitomuotoja. Sytostaatit ovat tärkeitä myös levinneen syövän hoidossa: oireet saadaan usein lievittymään ja hoito voi tehotessaan pidentää elinaikaa merkittävästi.
Sytostaatteja käytetään tyypillisesti mahdollisimman suurina vielä siedettyinä annoksina ja usean lääkeaineen yhdistelminä parhaan hoitotehon saavuttamiseksi. Yhdistelmähoitoon pyritään valitsemaan sytostaatteja, jotka vaikuttavat keskenään eri tavalla ja joilla on erilaiset haittavaikutukset, jotta hoito olisi mahdollisimman tehokas ja hyvin siedetty. Sama yhdistelmä voi olla tehokas usean eri kasvaintaudin hoidossa.
Sytostaatit annostellaan pääasiassa infuusiona ("tiputuksena") laskimoon. Suurin osa sytostaateista annetaan kolmen-neljän viikon välein ja näitä antokertoja on tietty määrä. Alun perin pitkälti sattumalta löytynyt annostelurytmi sallii elimistön toipua hoitokertojen välillä antamatta syöpäsoluille aikaa kasvaa uudelleen. Käytettävien lääkkeiden ja lääkeyhdistelmien mukaan sytostaattihoitoa voidaan antaa myös esimerkiksi viikoittain suonensisäisesti. Joitakin sytostaatteja voidaan puolestaan annostella päivittäin suun kautta. Sytostaattien annokset lasketaan yksilöllisesti potilaan koko ja mahdolliset muut sairaudet huomioiden.
Sytostaattien tehon kääntöpuolena ovat haittavaikutukset. Haittavaikutukset riippuvat käytettävistä lääkkeistä tai lääkeyhdistelmistä ja lääkkeiden annoksista. Ne myös vaihtelevat huomattavasti yksilöiden välillä. Koska sytostaatit vaikuttavat nopeasti jakautuviin soluihin, kärsivät hoidon aikana syöpäsolujen ohella myös elimistön nopeasti jakautuvat normaalisolut. Tällaisia ovat muun muassa luuytimen solut, jotka tuottavat puna- ja valkosoluja sekä verihiutaleita. Sytostaattihoidon haittavaikutuksena nähdäänkin usein anemiaa, valkosolujen eli tulehdussolujen määrän pienenemistä ja verihiutaleiden määrän vähenemistä. Nämä voivat puolestaan aiheuttaa väsymystä, tulehduksia tai verenvuodon vaaran. Karvatuppisolujen vauriot saattavat aiheuttaa hiustenlähtöä, ja suoliston pintasolujen vauriot ripulia. Tyypillinen haittavaikutus on pahoinvointi. Sytostaattihoito voi häiritä myös munasarjojen toimintaa ja aiheuttaa kuukautishäiriöitä tai kuukautiskierron pysähtymisen. Mitä lähempänä luonnollista vaihdevuosi-ikää nainen on, sitä epätodennäköisempää on munasarjojen toiminnan normalisoituminen hoidon päätyttyä.
Haittavaikutukset ilmaantuvat tyypillisesti jo hoitojakson aikana. Useimpien haittavaikutusten ehkäisemiseen ja hoitamiseen on kuitenkin olemassa tehokkaita lääkkeitä. Haittavaikutuksista huolimatta potilaan toimintakyky hoitojakson aikana voi olla hyvä ja osa käykin hoitojakson aikana myös töissä. Myöhemmin ilmaantuvia jälkihaittoja esiintyy, ja osalla sytostaateista on tietty enimmäisannos, jota ei tulisi ylittää potilaan koko elinaikana.
Syövän immunoterapia eli immuno-onkologinen hoito tähtää potilaan oman immuunipuolustuksen herättämiseen syöpäsolujen tunnistamiseksi ja tuhoamiseksi. Varhaisimmat hoidot liittyivät epäspesifiseen immuunijärjestelmän tehostamiseen välittäjäaine interferonilla, jonka käytöstä saatiin kliinistä hyötyä mm. melanooman hoidossa.
Kun ymmärrys syövän immunologisista periaatteista on tarkentunut, on pystytty kehittämään spesifisempiä ja toisaalta laaja-alaisemmin käytettäviä immuno-onkologisia lääkkeitä. Ne kohdistuvat esimerkiksi T-soluihin, jotka ovat keskeisiä puolustusjärjestelmän soluja ja joiden toimintaa elimistössä säädellään tarkasti niin aktivoivin kuin estävin mekanismein. Syöpäkasvaimessa T-solujen toimintaa on usein estetty. Kun tämä esto poistetaan käyttämällä nk. immuuniaktivaation vapauttajia (engl. immune checkpoint inhibitors), T-solut pystyvät tunnistamaan syöpäsolut, ja immuunipuolustus edelleen tuhoamaan ne. Immuno-onkologiset lääkehoidot ovat tyypillisesti vasta-aineita, ja ne ovat hoitovaihtoehto esimerkiksi melanoomassa, munuaissyövässä, keuhkosyövässä ja virtsarakkosyövässä. Osa potilaista saa immuno-onkologisilla lääkkeillä hyviä hoitotuloksia, mutta kaikilla potilailla ne eivät toimi. Hoitotulosta ennustavia tekijöitä tunnetaan vajavaisesti. Vaikutusmekanismista johtuen immuno-onkologisia lääkkeitä on mahdollista käyttää monissa eri syöpätyypeissä, ja tutkimus onkin aktiivista.
Immunoterapiaa voidaan antaa sairauden eri vaiheissa syövästä ja potilaskohtaisista tekijöistä riippuen. Immuno-onkologiset lääkkeet annostellaan sairaalassa laskimonsisäisenä infuusiona, yleensä vakioannoksella ja 2-6 viikon välein. Syöpätyypin mukaan immuno-onkologisiin hoitoihin voidaan yhdistää myös muita lääkkeitä.
Immuunivasteen vapauttajien haittavaikutukset eroavat selkeästi solunsalpaajista, ja usein potilaat sietävät immuno-onkologista hoitoa paremmin kuin solunsalpaajahoitoa. Yleisimpiä haittavaikutuksia ovat mm. väsymys, kutina, ihottuma ja ripuli. Vakavat haittavaikutukset liittyvät yleensä immuunijärjestelmän aktivoitumiseen, ja nämä immuunivälitteiset haittavaikutukset voivat ilmetä lähes missä elinjärjestelmässä tahansa ja vaihtelevasti hoidon aikana tai jopa sen loputtua. Potilasta onkin tärkeä seurata tarkasti immuunivälitteisten haittavaikutuksien ilmenemisen varalta ja potilas myös ohjeistetaan itse tarkkailemaan vointiaan. Immuunivälitteisen haittavaikutuksen viiveetön tunnistaminen ja niiden hoidon ripeä aloittaminen on tärkeää. Hoitojen aikana voidaan todeta myös erilaisia tulehdustiloja, joiden varalta hoitoa seurataan tarkoin.
Hormonaaliset hoidot soveltuvat hormoniriippuvaisten syöpien hoitoon. Hormoniriippuvaisilla syövillä tarkoitetaan pahanlaatuisia kasvaimia, jotka ovat syntyneet hormonisäätelyn alaisiin kudoksiin. Tyypillisiä hormoniriippuvaisia syöpätauteja ovat kilpirauhassyöpä, rintasyöpä, kohtusyöpä, munasarjasyöpä ja eturauhassyöpä. Vaikka hormoniriippuvaisen kasvaimen solut ovat pahanlaatuista ja reagoivat huonosti ympäristön normaaleihin ärsykkeisiin, ne pysyvät yleensä jossain määrin hormoniriippuvaisina. Tätä voidaan hyödyntää hoidossa: hormonaalisen hoidon tavoitteena on estää pahanlaatuiselle kasvaimelle elintärkeän hormonin vaikutukset tai tuotanto elimistössä.
Hormoneja tuottavien elinten poistoleikkaukset olivat ennen yleisiä. Ensimmäinen hormonihoito annettiin rintasyöpään yli 100 vuotta sitten: naisen estrogeenihormonin eritys estettiin poistamalla munasarjat. Eturauhassyövässä voidaan poistaa kivekset, jolloin syövän kasvu hidastuu, kun syövän kasvua kiihdyttävä testosteronihormoni vähenee. Lääkehoitojen kehityttyä nämä leikkaukset ovat vähentyneet.
Antiestrogeenit toimivat elimistössä naissukupuolihormonin eli estrogeenin vastavaikuttajina. Antiestrogeeneja on käytetty hyvin tuloksin hormoniriippuvaisen rintasyövän hoidossa: taudin ennuste on parantunut huomattavasti. Seuraavan sukupolven hormonaalisia lääkehoitoja rintasyövän hoitoon ovat aromataasin estäjät. Ne estävät tehokkaasti rasvakudoksessa ja lisämunuaisissa tapahtuvaa estrogeenin tuotantoa, eivät kuitenkaan munasarjojen estrogeenituotantoa; tämän vuoksi ne sopivat vain vaihdevuosi-iän ohittaneille rintasyöpäpotilaille. Jos rintasyöpään sairastunut on nuori, munasarjojen estrogeenieritystä voidaan joissakin tapauksissa estää antiestrogeenien lisäksi kolmannen lääkeaineryhmän valmisteilla (vapauttajahormonien analogit), jotka estävät aivolisäkkeen ja munasarjojen välisen hormonaalisen viestinnän ja sammuttavat siten munasarjatoiminnan.
Antiandrogeeneilla voidaan hoitaa eturauhassyöpää, jonka kasvua säätelee kivesten tuottama miessukupuolihormoni eli testosteroni. Antiandrogeeni estää testosteronin vaikutukset. Testosteronin tuotantoa taas voidaan estää androgeenisynteesin estäjällä sekä lääkkeillä, jotka estävät aivolisäkkeen ja kivesten välisen vuorovaikutuksen ja tyrehdyttävät siten kivesten hormonitoiminnan.
Kilpirauhasen syöpäkasvain on usein aivolisäkkeen tuottaman kilpirauhasta stimuloivan hormonin eli tyreotropiinin (TSH eli tyreoideaa stimuloiva hormoni) säätelyn alainen. Kilpirauhassyöpäpotilaalle annetaan luonnollista kilpirauhashormonia eli tyroksiinia tavallista suurempia määriä, jolloin TSH-hormonin tuotanto aivolisäkkeessä tyrehtyy ja kasvainsolut jäävät vaille tarvitsemaansa stimulaatiota.
Rintasyövän hormonaalinen lääkehoito toteutetaan yleensä leikkauksen jälkeen liitännäislääkehoitona. Tällöin hormonaalinen hoito kestää yleensä vuosia. Jos potilas ei yleistilansa vuoksi kestä leikkausta, pelkkä hormonihoito voi olla paremmin siedetty ja jarruttaa taudinkulkua pitkään.
Hormonaalisia hoitoja voidaan käyttää myös uusiutuneeseen hormoniriippuvaiseen syöpään. Jos syöpä on reagoinut aiempaan hormonaaliseen estohoitoon, voi potilas hyötyä myös toisen tai kolmannen linjan hormonaalisesta hoidosta. Hormonaaliset hoidot voidaan jossakin tapauksissa yhdistää täsmälääkkeisiin, ja näillä yhdistelmähoidoilla voidaan saavuttaa pelkkää hormonihoitoa pidempikestoisia hoitotuloksia. Hormonihoitojen etu levinneen syövän hoidossa on suhteellisen hyvä siedettävyys verrattuna syövän muihin lääkehoitoihin.
Jos hormoniherkkä syöpä etenee hormonihoitojen aikana, voidaan syöpätyypin ja potilaan yleiskunnon mukaan käyttää muitakin hoitomuotoja, kuten sytostaattihoitoa.
Hormonaalisten hoitojen haitat ovat yleensä lieviä verrattuna esimerkiksi sytostaattien haittavaikutuksiin. Rintasyövän hormonaalisen hoidon tavallisimpia haittavaikutuksia ovat vaihdevuosien kaltaiset oireet, kuumat aallot ja hikoilu, jotka ovat luonnollinen seuraus lääkkeiden aiheuttamasta elimistön estrogeenipuutoksesta. Rintasyövän hormonaalinen hoito voi aiheuttaa myös esimerkiksi niveloireita.
Eturauhassyövän hoidossa käytetyt lääkkeet voivat nekin aiheuttaa kuumia aaltoja. Osalla miehistä antiandrogeenihoito aiheuttaa rintojen kasvua ja aristusta, jota voidaan ehkäistä rintarauhasten kertasädehoidolla ennen lääkehoidon aloittamista. Osalla hormonihoitoa saavista esiintyy sukupuolista haluttomuutta tai erektiohäiriöitä. Jälkimmäistä voidaan usein lääkitä tehokkaasti.
Viimeaikaisista tutkimuksista on saatu paljon uutta tietoa syövän synnystä, kasvusta ja leviämisestä. Näitä tietoja on voitu hyödyntää kehitettäessä uusia, kohdennettuja hoitoja eli täsmälääkkeitä. Ensimmäiset täsmälääkkeet saatiin kliiniseen käyttöön jo vuosituhannen vaihteessa. Täsmälääkkeelle on ominaista kyky häiritä nimenomaisesti syövän kasvulle tarpeellisen molekyylin toimintaa. Näin täsmälääkkeet eroavat sytostaateista, joiden vaikutus kohdistuu kaikkiin jakautuviin soluihin, niin normaaleihin kuin pahanlaatuisiin.
Täsmälääke voi esimerkiksi estää pahanlaatuisen kasvaimen verisuonitusta, jota ilman kasvain ei voi kasvaa 1 -2 mm suuremmaksi (verisuonten uudismuodostusta estävät eli antiangiogeeniset lääkeaineet). Tällaisella kohdennetulla lääkityksellä on saatu joissakin syöpätaudeissa parempia hoitotuloksia kuin perinteisillä hoidoilla. Täsmälääkkeiden käyttöä tutkitaan myös erilaisina yhdistelmähoitoina hoidon tehon lisäämiseksi.
Suuri osa täsmälääkkeistä on kehitetty kohdentumaan tiettyyn, syöpäkasvaimessa poikkeavalla tavalla ilmentyvään proteiiniin. Poikkeama saattaa johtua esimerkiksi ko. proteiinia koodaavassa geenissä tapahtuneesta mutaatiosta tai muusta geneettisestä muutoksesta kasvaimessa. Näitä kohdennettuja lääkehoitoja annetaan vain potilaille, joiden kasvainnäytteessä on todettu (näyte on “positiivinen”) kyseinen muutos ja jotka hyötyvät siten parhaiten kyseisestä hoidosta. Tällaisin perustein valittua hoitoa kutsutaan myös syövän yksilölliseksi lääkehoidoksi.
Karkeasti ottaen täsmälääkkeet voidaan jakaa synteettisiin, pienimolekyylisiin lääkkeisiin ja biologisesti tuotettuihin vasta-ainelääkkeisiin. Kullakin täsmälääkkeellä on sille tyypillinen haittavaikutuskirjonsa, yleensä haittavaikutukset ovat kuitenkin hallittavissa. Täsmälääkkeiden käytöstä ja niiden haittavaikutuksista kerrotaan tarkemmin yksittäisten syöpätautien yhteydessä.
Tiettyjä verisyöpiä on mahdollista hoitaa kantasolusiirroilla, joita kutsuttiin aikaisemmin luuytimensiirroiksi. Nimestään huolimatta kantasolut voidaan kerätä luuytimen lisäksi myös verestä. Allogeenisessä kantasolusiirrossa kantasolusiirre kerätään kudostyypiltään sopivalta luovuttajalta, jolloin hoidon tavoitteena on syöpäpotilaan pysyvä parantuminen. Autologisessa kantasolusiirrossa kantasolut kerätään potilaalta itseltään ja niitä voidaan käyttää sytostaattihoidon jälkeisenä tukihoitona. Tällöin tarkoituksena on pääasiassa pidentää potilaan elinaikaa.
Allogeenisiä kantasolusiirtoja käyttäen noin 50–60 % verisyöpää sairastavista aikuispotilaista paranee. Yleisimmin kantasolusiirto tehdään akuuttia myelooista leukemiaa sairastaville aikuispotilaille. Koska kantasolusiirron tekeminen vaatii hoitohenkilökunnan erityisosaamista, niitä tehdään Suomessa vain Helsingissä ja Turussa. Suomessa kantasolusiirteen saa vuosittain noin 130–140 potilasta, joista vajaat 20 on lapsia.
Syöpärokotteet ovat joukko uudentyyppisiä hoitomuotoja, jotka voidaan jakaa ennaltaehkäiseviin ja terapeuttisiin rokotteisiin. Syövän muodostumista ennaltaehkäisevä rokote on esimerkiksi ihmisen papillooma virusta (HPV) vastaan kehitetty rokote, joka estää HPV-infektiota ja siten kohdunkaulansyövän kehittymistä. Vaikka terapeuttisia syöpärokotteita kutsutaankin syöpärokotteiksi, ne ovat olemassa olevia kasvaimia vastaan kehitettyjä hoitomuotoja, eikä niitä voida käyttää ennaltaehkäisevästi syövältä suojautumiseen. Terapeuttisilla syöpärokotteilla pyritään aktivoimaan elimistön oma puolustusmekanismi hyökkäämään syöpäsoluja vastaan ja hävittämään syöpäsolut elimistöstä.
Syöpärokotteita on tutkittu jo pitkään, mutta ensimmäisen sukupolven syöpärokotteet osoittautuivat tehottomiksi kehon omien immuunivastetta vaimentavien mekanismien seurauksena. Lisääntynyt tieto syövän molekyylitason mekanismeista ja kehittyneet teknologiat ovat mahdollistaneet uudenlaisten syöpärokotteiden kehitystyön.
