"Ensimmäiseksi nousi kauhea huoli lapsista."

Silloin kun mä huomasin rinnassa aran kohdan, niin mä tajusin vaistonvaraisesti, että se oli jotain vakavaa. Mä jouduin odottamaan mammografiaan pääsyä monta viikkoa, mutta sitten pääsinkin heti erikoissairaanhoitoon ja silloin alkoi tapahtua. Rinnanpoisto oli kova paikka, mutta etäpesäkkeiden löytyminen muutti kuvion täysin erilaiseksi.

Ensimmäiseksi mulle nousi kauhea huoli lapsista – siitä, mitä he osaavat ja mitä mun pitää vielä heille välittää. Myöhemmin tajusin, että voin kannatella lapsia vain tiettyyn pisteeseen, ja sitten heidän kohtalonsa on se mikä se on. Mun oli jotenkin kauheen tärkeää saada kuulla heiltä, että he pärjää.

Mä oon kauhean kiitollinen siitä, että mulla on perhe ja lapsia, ja siitä että mun keho on palvellut mua hyvin. Vaikka siellä on sotatila, niin se on rauhoittunut nyt. Tiedän, että on paljon naisia, jotka elävät levinneen rintasyövän kanssa pitkään. Mutta mä kunnioitan syöpää, se on arvaamaton tauti.

Tällä hetkellä meidän elämä menee neljän kuukauden sykleissä TT-kuvan mukaan. Jokainen puhdas tulos antaa toivoa, mutta joka kerta se pelottaa, että sieltä löytyy jotain ihan muuta. Onneksi erilaisia hoitoja on tarjolla paljon. Nyt vain toivon pitkää hoitovastetta.

Mä olen kiitollinen kaikesta vertaistuesta, mitä olen saanut. Alussa oli sairaanhoitaja, joka oli mulle todella tärkeä.  Mä pidän suorasta ja rehellisestä tavasta lähestyä tätä asiaa. Aina ei tarvitse edes puhua ääneen. Vertaistuki voi olla sitä, että näkee vanhemman naisen pukuhuoneessa joogan jälkeen, ja hän riisuu vaatteet ja hänellä on yksi rinta. Ja hän on kauhean sinut sen asian kanssa. Siitä oikein huokuu semmoinen rauha. Sitä mä toivon itsellenikin.