Kun naisen rinnasta löytyy möykky, pelko sairaudesta on heti läsnä. Käänteentekevä hetki tuli kuitenkin vasta, kun levinneisyys tuli esiin. Silloin ymmärsi, että kyseessä on vakava asia, joka ei välttämättä pääty hyvin.

Mieleen on painunut lähtemättömästi hetki, kun Anita kertoi syövästään lapsille ja ettei sitä pystytä parantamaan. Lasten lohduton suru oli vaikeaa katsottavaa. Siinä vaiheessa itselläkin nousi ensimmäistä kertaa tunteet kunnolla pintaan. Olemme nyt hakemassa valmennuskurssille, joita järjestetään vastaavassa tilanteessa oleville perheille. Odotan sitä mielenkiinnolla ja uskon, että on hyvä päästä jakamaan kokemuksia myös tunnetasolla.

Anitan tukena oleminen on tuntunut luonnolliselta, ei sen eteen ole tarvinnut erikseen ponnistella. Vakava uhka saa automaattisesti menemään lähemmäs, ja mukana oleminen on auttanut itseäkin jaksamaan. Sairastumisen myötä yhteisestä ajasta on tullut entistä tärkeämpää. Se on hyvä oppi, mutta aika kovan kautta se tulee, jos sitä ei muuten tajua.

Olemme kuulleet ihmisistä, jotka ovat pärjänneet levinneen rintasyövän kanssa hyvinkin kauan. Mutta se, ettei tulevaisuutta pysty kuvittelemaan kovin pitkälle, luo omat turvattomuutensa. Viimeisen vuoden aikana kliseinen “hetkessä eläminen” on avautunut ihan uudella tavalla. Enää me ei jäädä odottamaan sitä oikeaa aikaa, vaan yritetään mahdollisimman sujuvasti saada toteutettua niitä asioita, mitä pystyy tekemään nyt.