Tieto rintasyövästä oli kauhea shokki, etenkin kun se tarjoiltiin heti parantumattomana. Syöpää löytyi luustosta, keuhkosta ja rintaontelosta, myös keuhkoputkesta – vähän joka puolelta. En tuntenut ketään, joka olisi elänyt syövän kanssa pidempään, joten tunsin olevani ihan yksin, eikä minulla ollut mitään tietoa mistä saada vertaistukea tai keneltä kysyä, että miten elämä tästä oikein jatkuukaan. Koko tauti tuntui kuin pelottavalta mustalta aukolta.

Muutos lähes terveestä ihmisestä pyörätuolipotilaaksi oli raju, mutta halusin itsekin, että hoidoilla lyödään niin lujaa kuin elimistö sietää. Vaikka kivut oli kovat, se kannatti. Vaikeimpina aikoina tyttären apu kotona oli korvaamaton. Sekin auttoi selviytymään, etten päästänyt kokonaan irti työstäni ja jäänyt sängyn pohjalle.

Hiustenlähtö ei ollut minulle niinkään kova paikka kuin se, etten enää päässyt kyykystä ylös. Minä olen aina tykännyt menemisestä ja laittautumisesta, mutta nyt siitä ei enää saa samanlaista nautintoa. Siitä huolimatta yritän edelleen mennä minkä pystyn ja kykenen. Kun vertaan vointiani siihen, kun istuin pyörätuolissa ja sattui, niin nyt voin hyvin. Hirveitä kipuja ei ole enää missään.

Olen niin onnellisessa asemassa, että minun syöpäni – vaikkakin parantumaton – on reagoinut hyvin lääkkeisiin. Musta on hienoa, että kaikkeen on lääkkeitä ja tämän syövänkin kanssa pystyy elämään. Ei se mitään vaaleanpunaista unelmaa ole, mutta en silti olisi ihan valmis jättämään tätä elämää, tämmöisenäänkään.